Reilu viikko sitten taivasta repi villi ääni. Iso, pitkäkaulainen lintu huusi, ja minä seisahduin niille sijoilleni. Kurkistin varovasti ruskean tammenlehvän alta ja näin isännän ja emännän muuttuneen kuvapatsaiksi. He seisoivat pihamaalla niskat kenossa ja kuuntelivat maisemassa kiertävää kaikua. Lintu ei saanut vastausta, mutta huusi uudelleen ja uudelleen.

Kevään ensimmäisestä huudosta kului viikko. Sitten talon yli lensi kurkiparvi. Nyt linnun huutoon vastaa kymmenen muuta lintua ja kaiku on niin turhautunut, ettei viitsi enää vaivautua. Kukaan muukaan ei enää keskeytä työtään ja pysähdy kuuntelemaan, saati katselemaan taivaalle. Ehkä sitten syksyllä taas, kun muuttoliike päinvastaiseen suuntaan alkaa. Silloinkin ensi huuto saa maailman pysähtymään hetkeksi.

Kurpitsantaimet eivät ole vielä itäneet ja kalebassikurpitsan siemenet menivät vasta äsken likoamaan. Ne olisi pitänyt kylvää jo aiemmin, sillä niiden kasvukausi on hirveän pitkä. Viime vuonna kasvi ehti tehdä vain säälittävän vihreän räpylän, joka ilmeisesti oli pullokurpitsan alku. Sitten tuli syksy, kurjet kirkuivat ja kasvihuone tyhjennettiin kaikista asukkaista. Tänä vuonna on uusi yritys, mutta myöhästyikö lähtö taas kerran?

Minulla on salaisuus. Näin, kun emäntä laittoi yhteen kylvöruukkuun VOIKUKAN siemeniä. Tätä ei saa kertoa kenellekään, kaikki luulisivat sitä ihan pöhköksi. Mutta viime kesänä se löysi marjapensaiden luota ihan valtavan voikukan. Siitä se sai päähänsä kasvattaa maailman suurimman taraxacum officinalen. Sehän on tosi kaunis kukka, josta voi syödä kukan, lehdet ja juuren. Varressa on kautsumaista nestettä, josta kuulema kehitellään kumin korvaavaa raaka-ainetta. Jättiläisvoikukkia voisi siis alkaa suorastaan viljellä, myydä kukat viiniteollisuudelle (voikukkaviini on aika hyvää) ja muut osat minkä minnekin. Sadan vuoden kuluttua tässä ei ehkä ole enää mitään ihmeellistä, mutta... noo, minä kerron jo vähän aikaisemmin, kuinka kävi.