Hei, pihalle on nostettu kaksi matkalaukkua! Ja tuolta kaartaa taksi portin eteen... Nyt vauhtia, salamanteri, ne ovat taas lähdössä matkalle! Nopeasti, kiipeän pieneen, punaiseen matkalaukkuun.

En ehtinyt edes lukea, mitä osoitelapuissa luki. Nyt ajamme kapeaa rantasuikaletta, auringosta päätellen kohti pohjoista. Heti oikealla on karunkaunis vuorijono ja vasemmalla aukeaa kirkkaan sininen merenaava. Missä ihmeessä me oikein olemme?

Bussi pysähtyy keskiaikaiselle kaupungin portille korkean muurin eteen, nyt tiedän! Me olemme Dubrovnikissa, Kroatian rannikolla. Miksi me tänne tulimme, juurihan kävimme 37 vuotta sitten. Ehkä emännän muisti alkaa hiipua, tai sitten häneltä jäi viimeksi jotakin tärkeää näkemättä.

Toisena päivänä aloin ymmärtää, kun ajoimme Dubrovnikista 20 kilometriä pohjoiseen Trstenon Arboretumiin. Isäntäväki halusi nähdä vanhoja puita ja sellaisiahan löytyy 1400-luvulla rakennetun huvilan pihamaalta. Heti portin pielessä oli kahden plataanin vastaanottokomitea odottamassa. Niistä isomman halkaisija oli viisi metriä, ikää puuvanhuksella oli useita satoja vuosia.

Lisää uusia ja vanhoja puita tuli vastaan, sillä arboretumin perustaja, herra Gozze oli tuottanut kauppalaivojen mukana siemeniä joka puolelta maailmaa. Puisto oli oikeastaan aika villiintynyt, mutta sehän oli vain jännittävää, lisäksi puukujilta aukeni näkymiä merelle. Ei ihme, että jotkin TV-sarja Game of Thronesin kohtauksista filmattiin täällä. Ja tuo on hieno: pieni akvedukti tuo vuoren rinteeltä vettä Neptunus-aiheiseen suihkulähteeseen, ooh.

Pääsin mukaan myös asumattomalle saarelle. Kaupungin edustalla on asumaton Lokrumin saari, missä itse Rikhard Leijonamieli on käynyt pystyttämässä linnoituksen tapaisen. Se on kyllä jo vähän romuna, kuten myös dominikaanisen luostarin rauniot. Kaihomieli valtaa kyllä katsojan, joka perehtyy rakennuksiin väistellen riikinkukkoja ja pomppivia villikaneja. Hengitimme syvään vahvaa männyn ja eukalyptuksen tuoksua, jota paahtava aurinko irrotti puiden lehvistä. Ajan ja paikan merkitys katosi, ei ollut enää niin tarkkaa, kuka olit, koska ja missä. Koko elämähän on yhtä suurta satua.

Palattuamme kotipihaan jättäydyin vielä hetkeksi matkalaukkuun päästäkseni sisälle tarkastamaan taimien voinnin. Hyvin olivat selvinneet omatoimiset kuusi päivää. Purjot ja pihvitomaatit olivat kyllä juoneet kaikki varavetensä, mutta olivat oikein pontevia. Muutama tavanomainen tomaatti ja kokonainen liuta leimuja, astereita ja leijonankitoja oli itänyt matkan aikana. Kohta on siis paljon uusia ruukutettavia jonossa.