Taimien ulkoiluttaminen on alkanut. Emäntä nostaa joka aamu kaikki taimilaatikot ja irtopurkkeihin eksyneet taimet ulos harjoittelemaan. Niiden pitää oppia, mitä tarkoittavat tuuli, paahtava aurinko ja iltaa kohti viilenevä ulkoilma. Tasavalossa ja tasalämpöisessä huoneessa itäneet taimet ovat ihmeissään. Lötköt tomaatinlehdet alkavat kiireesti parkkiintua ja hennon kiemuraiset kurpitsanvarret kerätä paksuutta solukkoonsa. Alkupäivinä harjoittelu kestää vain pari tuntia, mutta päivä päivältä ulkona oloaika pitenee. Vielä pikkutaimet eivät tiedä, milloin saavat olla ulkona koko yön. Emäntä odottelee kunnon lämpöaaltoa, ennen kuin sallii sen.

Pastaruoasta pitävät saavat välillä moitteita liian hiilihydraattipitoisesta ruokavaliosta. Sellaisesta ei tarvitse huolehtia, jos kasvattaa spagettinsa itse. Spagettikurpitsasta saa helpon aterian, kun sen halkaisee ja laittaa uuniin.  Reilut puoli tuntia 180 asteessa ja vain kastike puuttuu. Emäntä laittaa usein uunikurpitsoiden päälle tonnikalasta, purjosilpusta ja kermaviilistä sekoitetun kylmän kastikkeen, ja helppo kesäruoka on valmis. Spagettikurpitsan sisäosa on hauskan kiemuraista syötävää, kaiken voi pistellä suihinsa ohutta kuorta lukuun ottamatta. Jos spagettikurpitsat kasvavat kuumana kesänä hervottoman kokoisiksi, ne kannattaa viipaloida paksuiksi paloiksi puolittamisen sijaan. Uunikypsennystä voi silloin lyhentää ja viimeistellä herkun grillin ritilällä. Silloin ei tarvitse edes kastiketta, sipaisu ruokaöljyä riittää.

Reilu viikko sitten taivasta repi villi ääni. Iso, pitkäkaulainen lintu huusi, ja minä seisahduin niille sijoilleni. Kurkistin varovasti ruskean tammenlehvän alta ja näin isännän ja emännän muuttuneen kuvapatsaiksi. He seisoivat pihamaalla niskat kenossa ja kuuntelivat maisemassa kiertävää kaikua. Lintu ei saanut vastausta, mutta huusi uudelleen ja uudelleen.

Kevään ensimmäisestä huudosta kului viikko. Sitten talon yli lensi kurkiparvi. Nyt linnun huutoon vastaa kymmenen muuta lintua ja kaiku on niin turhautunut, ettei viitsi enää vaivautua. Kukaan muukaan ei enää keskeytä työtään ja pysähdy kuuntelemaan, saati katselemaan taivaalle. Ehkä sitten syksyllä taas, kun muuttoliike päinvastaiseen suuntaan alkaa. Silloinkin ensi huuto saa maailman pysähtymään hetkeksi.

Kurpitsantaimet eivät ole vielä itäneet ja kalebassikurpitsan siemenet menivät vasta äsken likoamaan. Ne olisi pitänyt kylvää jo aiemmin, sillä niiden kasvukausi on hirveän pitkä. Viime vuonna kasvi ehti tehdä vain säälittävän vihreän räpylän, joka ilmeisesti oli pullokurpitsan alku. Sitten tuli syksy, kurjet kirkuivat ja kasvihuone tyhjennettiin kaikista asukkaista. Tänä vuonna on uusi yritys, mutta myöhästyikö lähtö taas kerran?

Minulla on salaisuus. Näin, kun emäntä laittoi yhteen kylvöruukkuun VOIKUKAN siemeniä. Tätä ei saa kertoa kenellekään, kaikki luulisivat sitä ihan pöhköksi. Mutta viime kesänä se löysi marjapensaiden luota ihan valtavan voikukan. Siitä se sai päähänsä kasvattaa maailman suurimman taraxacum officinalen. Sehän on tosi kaunis kukka, josta voi syödä kukan, lehdet ja juuren. Varressa on kautsumaista nestettä, josta kuulema kehitellään kumin korvaavaa raaka-ainetta. Jättiläisvoikukkia voisi siis alkaa suorastaan viljellä, myydä kukat viiniteollisuudelle (voikukkaviini on aika hyvää) ja muut osat minkä minnekin. Sadan vuoden kuluttua tässä ei ehkä ole enää mitään ihmeellistä, mutta... noo, minä kerron jo vähän aikaisemmin, kuinka kävi.

Hei, pihalle on nostettu kaksi matkalaukkua! Ja tuolta kaartaa taksi portin eteen... Nyt vauhtia, salamanteri, ne ovat taas lähdössä matkalle! Nopeasti, kiipeän pieneen, punaiseen matkalaukkuun.

En ehtinyt edes lukea, mitä osoitelapuissa luki. Nyt ajamme kapeaa rantasuikaletta, auringosta päätellen kohti pohjoista. Heti oikealla on karunkaunis vuorijono ja vasemmalla aukeaa kirkkaan sininen merenaava. Missä ihmeessä me oikein olemme?

Bussi pysähtyy keskiaikaiselle kaupungin portille korkean muurin eteen, nyt tiedän! Me olemme Dubrovnikissa, Kroatian rannikolla. Miksi me tänne tulimme, juurihan kävimme 37 vuotta sitten. Ehkä emännän muisti alkaa hiipua, tai sitten häneltä jäi viimeksi jotakin tärkeää näkemättä.

Toisena päivänä aloin ymmärtää, kun ajoimme Dubrovnikista 20 kilometriä pohjoiseen Trstenon Arboretumiin. Isäntäväki halusi nähdä vanhoja puita ja sellaisiahan löytyy 1400-luvulla rakennetun huvilan pihamaalta. Heti portin pielessä oli kahden plataanin vastaanottokomitea odottamassa. Niistä isomman halkaisija oli viisi metriä, ikää puuvanhuksella oli useita satoja vuosia.

Lisää uusia ja vanhoja puita tuli vastaan, sillä arboretumin perustaja, herra Gozze oli tuottanut kauppalaivojen mukana siemeniä joka puolelta maailmaa. Puisto oli oikeastaan aika villiintynyt, mutta sehän oli vain jännittävää, lisäksi puukujilta aukeni näkymiä merelle. Ei ihme, että jotkin TV-sarja Game of Thronesin kohtauksista filmattiin täällä. Ja tuo on hieno: pieni akvedukti tuo vuoren rinteeltä vettä Neptunus-aiheiseen suihkulähteeseen, ooh.

Pääsin mukaan myös asumattomalle saarelle. Kaupungin edustalla on asumaton Lokrumin saari, missä itse Rikhard Leijonamieli on käynyt pystyttämässä linnoituksen tapaisen. Se on kyllä jo vähän romuna, kuten myös dominikaanisen luostarin rauniot. Kaihomieli valtaa kyllä katsojan, joka perehtyy rakennuksiin väistellen riikinkukkoja ja pomppivia villikaneja. Hengitimme syvään vahvaa männyn ja eukalyptuksen tuoksua, jota paahtava aurinko irrotti puiden lehvistä. Ajan ja paikan merkitys katosi, ei ollut enää niin tarkkaa, kuka olit, koska ja missä. Koko elämähän on yhtä suurta satua.

Palattuamme kotipihaan jättäydyin vielä hetkeksi matkalaukkuun päästäkseni sisälle tarkastamaan taimien voinnin. Hyvin olivat selvinneet omatoimiset kuusi päivää. Purjot ja pihvitomaatit olivat kyllä juoneet kaikki varavetensä, mutta olivat oikein pontevia. Muutama tavanomainen tomaatti ja kokonainen liuta leimuja, astereita ja leijonankitoja oli itänyt matkan aikana. Kohta on siis paljon uusia ruukutettavia jonossa.

Jaha, tuli sitten lunta. Tänään pysyttelen kyllä ruukussani. Talon emäntä kävi pihalla täyttämässä lintujen ruokinta-automaatin ja kompastui naapurin kissaan, joka päivystää ruokintapaikalla. En tiedä, kumpi suuttui enemmän, mutta molemmat kirahtivat omalla kielellään.

No niin, asiaan: Olette varmaan huomanneet, että chilien kasvattaminen on nykyään hirmuisen muodikasta. Ensin oikeat ihmiset alkoivat harrastaa ja aika pian myös kirjailijoiden luomat henkilöt tarttuivat toimeen. Oletteko lukeneet Tarquin Hallin hassusta etsivästä Intiassa? Hän kasvattaa chilejä talonsa katolla, välillä luotienkin viuhuessa ympärillä. Myös Saara Kesävuoren Kuninkaassa, jännäritrilogian viimeisessä osassa, yksi päähenkilöistä kasvattelee tulisia palkoja. Hän on keski-ikäinen suomalaismies ja intialaisetsivän tavoin pyöreävatsainen herkkusuu. Tämä chilijuttu taitaakin olla jonkinlainen äijäharrastus, vai mitä?

Emäntä on kylvänyt tänä vuonna jalopenoja. Hän ei ole uskaltanut pariin vuoteen kasvattaa vihreitä chilejä, kun kerran sattui yksi juttu. Hän nähkääs hukkasi ruokaa laittaessaan yhden pitkulaisen, vihreän chilin. Sellaista sattuu, heikosti näkevälle, joten emäntä vain kohautti olkapäitään - kadonnut mikä kadonnut. Mutta se chili löytyi, kun isäntä haukkasi ruoan lisukkeena tarjottuja pitkiä, vihreitä papuja. Siitä lähti kovempi ääni kuin naapurin kissasta ikinä. Joten pari vuotta emäntä on kasvattanut vain punaisia ja keltaisia lajikkeita.

Jalopenot ovat vihreitä, mutta ne ovat muodoltaan niin pulleita, etteivät mene sekaisin ainakaan luirujen papujen kanssa. Toisaalta, voisihan sitä kasvattaa vain keltaisia tai violetteja papuja vaaran välttämiseksi.

Hei, minunhan täytyy taas herätä ja ryömiä ulos tästä ruukusta. Kyllä, on ihan selvästi kevät. Täällä ulkona tuntuu vielä aika kolealta, mutta kasvilamput palavat talon ikkunassa. Se tarkoittaa, että emäntä on kylvänyt ainakin jo purjot, pihvitomaatit ja chilit. Ne kaikki vaativat niin pitkän kasvuajan, ettei Suomen kesä riitä ilman esikasvatusta ja tuota valodopingia. Joku lämpölamppu voisi kyllä olla paikallaan minullekin.

Lämpöaaltoa odotellessa täytyy varmaan muistella jotakin vanhoja elämyksiä. Palautanpa mieleeni vaikka... juuh, kun livahdin matkalaukkuun, johon oli ripustettu osoitteeksi Miami Beach, silloin riitti lämmintä. Vierailimme kasvitieteellisessä puutarhassa nimeltä Fairchild Tropical Botanic Garden. Melkein olisi tehnyt mieli jäädä sinne jättikokoisten trooppisten kasvien keskelle, mutta se alligaattori, joka ryömi lammikosta, pisti miettimään toisenkin kerran.

Mutta ne trooppiset kasvit, joita tämänkin talon emäntä kasvattaa ruukuissa ikkunalaudalla, kasvoivat siellä isoina puina ja pensaina. Niiden lehdetkin olivat niin isoja, että meitä salamantereita olisi mahtunut puoli sukua yhden lehden alle. Ja itse puisto, se vasta iso oli. Edes ihmiset eivät jaksaneet kävellä koko aluetta läpi, vaan heitä kuljetettiin kumirengasjunalla monta kilometriä pitkiä hiekkakäytäviä pitkin.

Vilkaisin sen verran kuubalaisen ravintolan ruokalistaa, että opin muutamia uusia sanoja. Siellä tarjottiin lihan ja kalan lisäkkeenä sellaista kasvisvalikoimaa, että alaleuka loksahti alas pitemmäksi aikaa. Banaaneja sai tietysti keitettyinä tai paistettuina, ihan maun mukaan. Mutta lisäksi oli yucaa, bonitatoja, malangaa ja morosia. Viimeksi mainitussa oli sekaisin riisiä ja mustia papuja, ne siinä välissä ovat erilaisia juureksia. Kurpitsaa tarjottiin keiton muodossa.

Nyt tuli mielikuvien voimasta sen verran lämmin olo, että livahdan takaisin ruukkuuni ja jatkan unia vielä pari päivää. Kerron sitten nokosten jälkeen, miten hommat näillä kulmilla edistyvät.